2.11.2006

Kommunikaatio ei todellakaan ole täällä helppoa. Olemme käyttäneet oikeastaan koko päivän yrittämällä saada yhteyttä projektiin liittyviin ja liittymättömiin ihmisiin. Kari on Dotissa, jossa känny, täkäläinenkään, ei tunnu toimivan. Myöskään hänen vaimoaan ei saa kiinni. Projektin toimistosta ei voi vielä soittaa kansainvälisiä puheluita, joten Aulin Suomi-kännyyn ei saa soitettua. Anitan, kaverimme Suomesta joka on töissä UNDP:llä, täkäläinen kännynumero ei ilmeisesti olekaan täkäläinen: se alkaa +255, kun Nepalin suunta on +977. Siihenkään ei siis saa soitettua toimistolta. On se vain.
-> Update: se + 255 olikin Anna-Riitan numero, Tansanian suunta...

Harkitsemme muuttamista pois Thamelin turismohelvetistä, esim. tänne Pataniin, missä projektin toimisto on. Ensin pitäisi kuitenkin saada tietää, kauanko täällä vielä ollaan – ei kannata siirtää tavaroita, jos hetikohta lähdetään Dhangadhiin.

Toimisto on muuten komia. Se on Dolidarin (Department of Local Infrastructure Development and Agricultural Roads) kompleksissa, talossa jota moni kutsuisi raunioksi. Nepalilaisen henkilökunnan hakuprosessi on käynnistetty. Avoimista paikoista on ilmoitetty, ja Dipesh, joka hoitaa Kathmandun toimistoa, ottaa vastaan CV:itä.

Tänään tapasimme myös hankkeen Nepalilaisen project directorin Dolidarista. Nettiyhteyden saaminen toimistoon edistyi hyvin, ainakin puheissa. Kävimme myös Suomen suurlähetystössä tapaamassa uutta väliaikaista asiainhoitajaa ja muita kehitysyhteistyötä hoitavia ihmisiä. Mustosen Paulin kuolema on järkyttänyt kaikkia.

Reetta

Kathmandussa projektin toimistona on
huone vanhassa empire-palatsissa.

3.11.2006

Olemme poistuneet Thamelista. Varasimme eilen mielettömän ihanan huoneiston ihan projektin toimiston läheltä Patanista, kolme huonetta ja keittiö, iso kattoterassi, mukava puutarha. Harmi vain ettemme päässeet sinne. Projektin nepalilaiset olivat eilen illalla järjestäneet, meiltä kysymättä, meidät asumaan ulkomailla olevien tuttaviensa kotiin. Ihan kiva, paitsi että matka toimistolle on ainakin kolme kilometriä, mikä Kathmandun supersaastaisessa ilmassa on paljon. Eikä sillä alueella ole kauppoja, ravintoloita tai mitään. Joten käytännössä sitten syömme naapurien luona, kuljemme taksilla, ja olemme ärsyttävän riippuvaisia niistä naapureista: avaimetkin ovat heillä. Olin tänään ihan superväsynyt, ja olisin maksanut mitä vain, jos olisin vain voinut kävellä toimistolta 20 metriä sinne ihanaan omaan asuntoon. Sanotaanko, että hiukkasen ärsyttää, varsinkin kun se varaamamme hotelli ei suostunut maksamaan takaisin varausennakkoa. Eihän se nyt taaskaan paljon rahaa ollut, mutta mur.

Tämä kaupunki on saastainen. Ilma on niin sakeaa, että tekee pahaa hengittää sitä. Varmasti hyvää hoitoa astmaattisille keuhkoilleni. Sitä luulisi, että joku, vaikka hallitus, haluaisi tehdä asialle jotain, joutuvathan he itsekin tätä päivittäin hengittämään. Vuoret eivät oikein ikinä näy, koska kaupungin yllä lepää paksu savusumu. Tai no nakyivat ne nyt vahan auringonlaskun aikaan uuden asuntomme katolta.

Niin, internetyhteyden saaminen toimistoon ei sitten (yllättäen) vielä toteutunutkaan tänään. Heh heh.

Reetta