Via Dolo Rosa eli Rosan Karsimykset

Turvallisesti takaisin Nepalissa, ja hermotkin paloi ensimmaisen kerran vasta eilen. Savu nousee korvista kylla edelleen. Saa nahda koska, jos koskaan, paasee taas siihen mielentilaan, etta jaksaa naureskella naiden touhuille. Ehka sitten seuraavan Suomen reissun jalkeen?

Paluulennot sujuivat jotakuinkin vaivattomasti. Vaivat alkoivat vasta seuraavana paivana, kun sain tervetuliaisiksi Nepaliin mukavan pienen oksuripulin. Mutta sellaista se. Meni pois eika tarvittu edes antibioottia.

Mutta tarinan sankari on tanaan Rosa, kovan onnen koira. Olemme saaneet laheisesti tutustua Nepalin maineikkaisiin elainlaakintapalveluihin. Vaikken koskaan ole Suomessa elainlaakarilla kaynytkaan, olettaisin etta touhu on vahan erilaista Dhangadhin elainklinikalla.

Rosa riepu oli tosiaan varsin sairas kun se meidan pihaan paatyi. Silla on kaikenlaisia iho- ja mahaloisia, haavoja ja ruhjeita. Osa ilmeisesti ihmisten, teini-ikaisten pirujen, aiheuttamia, koska Rosalla on vahvasti jotain teini-ikiaisia vastaan. Joko murisee niille tai pelkaa niita. Kaikkia muita ihmislajeja rakastaa kokoon ja nakoon katsomatta.

Ja sitten silla oli kaikki mahdolliset vatsataudit, ilmeisesti parvovirus ja hepatiitti ainakin. Hengissa pitamisessa oli tekemista, kun laiha pentu rukka ei syonyt eika juonut mutta ripuloi ja oksensi. Klinikalla aina katsottiin parin metrin paasta ja arvuuteltiin erilaisia laakkeita. Ainoa tutkimus, jonka ne siella tekevat, on kuumeet mittaaminen. (Elainlaaketieteellinen huippusuoritus klinikan sedilta ja tadeilta oli minusta, kun Nanille maarattiin virtsavaivoihin kanan ravintolisaa. Notta tulisi suuria ja pyoreita munia.)

Vaikka klinikan sedista voisi sanoa monenlaista, niin ainakin osasivat laittaa koiralle tipan suoneen. Kaksi kertaa kavin siella pitelemassa rimpuilevaa ja huutavaa koiraa tipassa kiikkeralla poydalla elainkatoksen alla. Meno oli hurjaa, kun tunnin piteli kadet krampissa hyvin paattavaisesti pois pyrkivaa koiraa samalla kun molemmilla puolilla kastroitiin vesipuhveleita ja takana harkia. Yhdessa vaiheessa harka paasi irti kuohitsijioiden kasista, ja tarjosi rodeoviihdetta. Vesipuhvelit taas ilmaisivat ahdistusta kuseksimalla. Kurtan helma kostui.

Kuukausi pari taisteltiin vatsan kanssa. Jonkin aikaa ehdittiin sitten nauttia suhteellisesta hyvinvoinnista, iho-ongelmat tosin jatkuivat, ja vahan huonoruokainen tuo hurtta on aina ollut. Mutta sitten Rosan selkaan ilmestyi kaksi kasvainta, joiden vuoksi se lennatettiin Kathmanduun elainlaakariin. Siina samalla paatettiin sitten steriloida se. Kasvainten poisto sujui hyvin ja olivat hyvalaatuisia, ilmeisesti tulosta Dhangadhin klinikan likaisilla neuloilla annetuista pistoksista… Mutta sterilointihaavaan tuli tulehdus. Viikon kuluttua leikkauksesta, kun elainlaakarin apulainen oli kotikaynnilla vaihtamassa siteita tuli kriisi: tikkilanka sisakudoksissa oli sulanut, mutta haava ei ollut umpeutunut, ja tavaraa alkoi pursuta ulos haavasta. Ei ollut kivaa.

Sina yona tehtiin sitten hataoperaatio. Tikkeja pistettiin yhteensa viiteen kerrokseen, ja sisaosiin kaytettiin vahvempaa lankaa. Sisaosat paranivatkin silla kertaa varsin hyvin ja nopeasti, mutta nahan alla oli edelleen itsepainen tulehdus. Sita sitten juostiin puhdistamassa elainklinikalla joka ilta. En tieda kumpi inhosi sita paikkaa enemman, mina vai Rosa. Rosa huusi enemman, mutta jalat tuppasivat menemaan alta molemmilta.

Sita kesti sitten yhteensa puolitoista kuukautta. Melkein jo peruimme Suomen loman, mutta onneksi Anita (suomalainen, toissa UNDP:lla Kathmandussa) otti koiran hoidon harteilleen. Kiitokseksi Rosa sitten tuhosi Anitan koko asunnon. Taisi olla stressireaktio, koska palattuamme ei ole enaa pureskellut mitaan. Mutta hyva lasku siita kylla tulee.

Tilanne jatkui samanlaisena viela Suomen loman kaksi ensimmaista viikkoa: koira oli ihan pirtea ja hyvinvoiva, mutta haava vain vuoti. Lopulta keksivat syynkin. Nahan alla oli koko ajan ollut tulehdusnestetta, eika seuraavan kerroksen tikkilanka ollut sen vuoksi sulanut. Ja sulamaton lanka puolestaan piti ylla tulehdusta. Sita lankaa sitten kiskoivat ulos muutaman paivan, minka jalkeen haava umpeutui nopeasti. Nyt masu voi hyvin, ja myos siteiden aiheuttamat hankaumat jalkataipeissa ovat melkein parantuneet. Iho-ongelmat valitettavasti vain jatkuvat.

Parin viikon paasta taas hylkaamme koirarievun, kun lahdemme Annapurnan kierrokselle. Onneksi se saa nyt jaada tanne kotiin, missa on aina seuraa. Dasainin aikana tosin voi olla aika hiljaista, mutta onhan Nanilla ja Rosalla sentaan toisensa. Kunhan vain joku muistaisi syottaa!

Reetta