Tässä viimein sitä lupailemaamme tarkempaa raporttia länsi-Nepalin vuorialueelta. Paluustamme on jo kuukausi, mutta eiköhän mieleen vielä jotain muistu...

Lähdimme matkaan Kathmandusta 3.1. Alusta lähtien minä ja Reetta jouduimme istumaan kahdestaan etupenkillä sillä atuoon tungettiin 6 ihmistä ja paljon tavaraa. Kun vielä kävi niin että auto vaihtui remontin takia pienempään oli meillä aikalailla tukalat oltavat 12 tunnin matkalla Nepalganjiin. Mukanamme olivat Bhim ja KC, sekä Sunil, joka on projektin koordinaattori Nepalin hallinnon puolelta, sekä kuskimme Arun.

Dhangadhin katukuvaa.

Seuraavana päivänä pääsimme Dhangadhiin, mutta kentälle lähtö viivästyi kaikenlaisen säädön takia kahteen iltapäivällä. Senpä takia pimeä yllätti meidät jo varsin pian ja ajoimme pimeitä vuoristoteitä Dipayaliin Dotiin kello yhdeksään asti. Matkan kohokohtia olivat riisipuuron tyyppinen rice pudding ja pissatauolla vuorien takaa näkynyt outo loiste, jota luulimme tulipaloksi. Jonkin aikaa katseltuamme tajusimme että kuuhan se siellä nousi oranssina Api-vuorten takaa.

Seuraavana päivänä matkasimme Dotin läpi Achhamiin, jossa pääsimme ensimmäistä kertaa testaamaan paikallisten sorateiden laatua. Vain 40 kilometrin matka Sanfebagarista Mangalseniin kesti yli 3 tuntia kunnon maasturilla ja ihmettelimme miten bussit pystyivät ajamaan paksussa hienossa hiekkapölyssä, joka aina välillä oli muuttunut syväksi mutavelliksi kun tie toimi myös kastelukanavana.

Tiimi poseeraa Chaukuttessa, Dotin ja Achamin rajalla.

Lapsia Mangalsenin tien varrella.

Achhamin päämajassa Mangalsenissa pidimme matkan ensimmäisen district orientation miitingin, jossa minäkin jouduin esittelemään projektin approachia paikallishallinnon, puolueiden, kansalaisjärjestöjen ja muiden projektien väelle. Lisäksi keräsimme dataa, eli minä ja Reetta lähinnä istuimme erinäisissä hallinnon toimistoissa, kun muut keskustelivat nepaliksi J. Mangalsen on noin 1 300 metrin korkeudessa kukkulan harjalla ja maisemat olivat hienot. Etenkin ravintolasta jossa söimme moneen kertaan, useimmin tähtien ja kynttilöiden valossa, koska sähkökatkot sattuivat yleensä päivällisaikaan.

Naisia vesilähteellä Mangalsenin pääkadulla.

Mangalsenista siirryimme jälleen Sanfebagariin ja sieltä kohti Bajuraa 8.1. Minulla oli varsin korkea kuume ja huono olo edellisenä päivänä, mutta päätin lähteä kun aamuinen besar pani (kurkumavesi – yellow water :) auttoi. Möykkelikköisen tien, joka välillä kulki joen pohjalla ja kastelukanavien yli, päässä pääsimme vihdoin patikoimaan kohti Bajuraan puolen päivän jälkeen. Muutenkin ensimmäisen päivän tahti oli verkkainen ja nepalilaiset pysähtelivät yhtenään. Sinällään mukavaa, mutta ei hyvä kun tarkoituksena oli ehtiä tiettyyn kylään ja matkat kylien välillä olivat yleensä meille ainakin 2 kertaa pidempia kuin paikallisten arvioimat. Yleensä paikalliset sanoivat aina että seuraavaan kylään on 1 tai 2 tuntia, kun oikea matka oli ehkä 4-6 tuntia... Lopulta olimme pimeän tullessa pienessä Mauryan kylässä, eikä minua ja Reettaa huvittanut lähteä harhailemaan pimeässä kohti seuraavaa kylää, johon oli taas se tunnin matka. Saimmekin sitten muutkin suostuteltua jäämään yöksi Mauryaan. ”Majatalomme” oli erittäin pieni ja rupuinen, huoneemme oli noin 2x2 metrin kokoinen, maalattiainen ja täynnä erinäisiä ötököitä. Sänky (jossa siis molemmat nukuimme) oli noin 60 senttiä leveä. Mutta muulinkellojen kilinä ja lämmin muulinkakalla maustettu vesi hyvää pesemiseen ja juomiseen... Vessakin oli matkan komein, pieni raunio aivan Buddhiganga-joen rannalla, hyvät maisemat ja vähän näkösuojaakin.

Muori työssään polun varrella.

Huoneemme Mauryassa - kunnon kuvaa ei mahtunut ottamaan.

Aamiaisella majatalomme keittiössä.

Seuraavana päivänä patikoimme aamusta myöhään iltaan, koska emme ensimmäisenä päivänä päässeet tarpeeksi pitkälle. Viimeinen nousu Martadiin tuntui todella pitkältä pimeässä taskulamppujen valossa 10 tunnin patikointipäivän jälkeen.

Achhamissa alkanut flunssa paheni maastossa rehkiessä ja Reetalla allergia pahensi asiaa, muulilaumojen luvatussa maassa ei kannata olla hevosille kovin allerginen. Martadissa olimmekin sitten aikalailla kipeinä pari päivää, emmekä juurikaan jaksaneet kierrellä kaupunkia joka vaikutti varsin kauniilta ja miellyttävältä. Iltaisin söimme niin savuisessa ravintolassa, että piti välillä käydä ulkona haukkaamassa happea, mutta oli siellä sentään lämmin. Besar pania kului kovasti ja muita ’herbal’ flunssanestotuotteita.

Muuli lastissa Martadin tiellä.

Martadin kattoja ylempää kaupungista.

Maisema Martadin Punaisen Ristin pihalta.

Ensimmäinen kävelypäivä takaisinpäin venyi taas pitkäksi, aamulla lähteminen vei taas aikansa ja tällä kertaa kävelimme Bahrabiseen, ohi Mauryan jossa olimme tullessa yötä. Matkalla törmäsimme vuohiruuhkaan, vuoriheimoihin ja tietysti niin suureen määrään muuleja ja aaseja että Reetan allergia alkoi taas vaivata. Bahrabisessa, jonne saavuimme jälleen pimeässä, nepalilaisemme vielä lyöttäytyivät vähän humalaisen entisen Village Development Comitteen (VDC) puheenjohtajan matkaan, joka vei meidät savuiseen taloonsa yöksi. Saimme ruokaa ja astetta Mauryaa paremman huoneen, mutta alakerran ruoanlaitto savusti yläkerrassa olevan huoneemme ja tavaramme täysin ja vielä yölläkin haittasi hengitystä. Reetta harkitsi tosissaan siirtymistä pihan penkille nukkumaan.

Matkalla alas Martadin vuorelta.

Vuohiruuhka.
Sherpat talvileirissä jokilaaksossa

Seuraavan päivän kävelymatka oli onneksi lyhyt, sillä Reetan allergia ja flunssa pahenivat savustuksesta. Autoon pääseminen oli lopulta melkein mukavaa, kun flunssa oli vienyt molempien voimat, mutta pian muistui mieleen miksi hyppäsimme tullessa autosta kävelemään ylimääräistäkin. Autossa kolisimme ja poukkoilimme ahtaasti takaisin Sanfebagariin, missä saimme otettua viimeisen kunnon ”suihkun” pitkään aikaan.

Tammikuun 14. päivä suuntasimme kohti Bhajangia, joka oli minun ja Reetan viimeinen kohde tällä reissulla. Pysähdyimme Dotissa tapaamassa paikallisviranomaisia ja Dadeldhurassa syömään. Nepalilaiset pitivät ruokaa huonona ja matkalla Bhim kiipesikin rhododendron-puuhun poimimaan kukkia ruoansulatusta parantamaan. Illalla pysähdyimme Khodpeen, joka on pieni kyläkeskus maantienristeyksessä kukkalan huipulla eikä siellä ole mitään kunnollista juomavesilähdettä. Oli vaikea saada edes sen verran vettä vessaan, että olisi saanut tuotoksensa huuhdeltua alas. Seuraavana aamuna vatsaani väänsikin aikalailla, hygienia ei varmastikaan ollut kovin hyvä kun ei vettä ollut käsien pesuun tuhlata.

Rhododendron, Nepalin kansalliskukka.

Matka jatkui yhä ylös karuja ja kuivia kukkuloita ja maisemat olivat mahtavat, näimme myös monia villieläimiä, joista nepalilaisemme intoilivat kovasti. (Takaisin tullessa kuskimme Arun jopa yritti metsästää jotain villikanoja autolla, kun olin vitsaillut ensin että teidän pitäisi ajaa niistä yli että saisitti päivällistä.) Myös Api- ja Saipal-vuoret näkyivät korkeilta kukkuloilta mahtavasti.

Api-vuoret

Tie Khodpesta kohti Bhajangia oli todella huonokuntoinen pelto. Möykkyä möykyn perään ja välillä tie oli enemmänkin joki tai kastelukanava. Ja huonoa tietä vain riitti ja riitti, paikalliset aina arvioivat, että pari tuntia vielä (niinkuin patikoidessakin). Mutta lopulta annoimme periksi, ei ollut mahdollisuuksia keretä Chainpuriin yhdessä päivässä. Rentouduimme hetken Seti-joen rannalla ja näimme paikallisten valtavan tehokkaita J kalaverkkoja, joissa oli vain joitakin solmuja, joihin kalojen sitten oli tarkoitus uida ja kuristaa itsensä ansaan. Olisi pitänyt ostaa yksi tuomisiksi Ekille. Yöksi jäimme Jhotaan, jossa näimme myös paikalliset häät. Myös Bhajangilaisten tapa tuijottaa herkeämättä, erityisesti Reettaa, alkoi paljastua. Majatalo jossa asuimme oli sentään ok, vaikka peitto haisikin ihan oksennukselle.

Seti-joella.

Vuorilla heinä säilötään näin. Dhangadhin seudulla se kasataan eläinsuojan katolle valtavaksi läjäksi. Vähän idempänä siitä rakennetaan maahan pieni talo, joillakin alueilla pyöreä, toisilla kulmikas.

Aamulla jatkoimme kohti tien päätä, Tamelia. Jo puolen tunnin matkan jälkeen tien tukki hyvin aseteltu rikkoutunut traktorin perävaunu, jonka näimme illalla menevän Jhotan ohi. Paikalla oli jo jumissa jokunen rekka ja me liityimme jonon jatkoksi. Lopulta, yli tunnin hyisessä aamuilmassa värjöttelyn jälkeen, perävaunuun pistettiin rekan ylisuuri vararengas ja sitä siirrettiin juuri sen verran että ohi pääsi, ei toki enempää J.

Rekka ohittamassa perävaunua.

Kävelymatka Tamelista Chainpuriin otettiin todella rennosti, maassa kun oli julistettu vapaapäivä väliaikaisen perustuslain hyväksynnän kunniaksi. Kävelymatka ei ollut kovin pitkä, eikä siinä ollut juuri nousua joten se oli varsin helppoa käveleskelyä vaikka välillä kapealla polulla oli ahdasta kun muulit tunkivat kohti.

Jokilaakson pohjalla maa on viljavaa.

Chaipurissa asetuimme asumaan mukavaan kansalaisjärjestön viesrastaloon, jossa ei kuitenkaan ollut minkäänlaista pesutilaa. Tähän mennessä olimme olleet 3 päivää peseytymättä, joten sitä alkoi jo kaivata. Bajhangissa ja sen pääkylässä Chainpurissa ei juuri naisia näkynyt muissa kuin kotitaloustöissä talojensa pihalla, ja miehet tuijottivat kovasti. Distrikti tuntui kaikkein huonoimmalta naisten ja dalitien aseman kannalta. Esimerkiksi maitoa ei myyty, koska yläkastiset pelkäsivät lehmiensä sairastuvan, jos naiset tai dalitit juovat niiden maitoa. Ovat niin saastaisia, ne pirut. Ei siis lehmät. Että semmoista logiikkaa...

Seuraavana päivänä pidimme orientaatiokokouksen ja kiroilimme kun nepalilaiset koko ajan hävisivät sanomatta meille mitään ja jättivät meidät jumittamaan yksinämme tuijotettaviksi.

Aamulla lähdimme aikaisin liikkeelle, aikeenamme päästä Khodpeen yhdessä päivässä. Tällä kertaa aikaisin lähteminen myös onnistui. Automme ei kuitenkaan ollut Tamelissa, joten jatkoimme tietä pitkin jalan, kunnes auto tuli vastaan. Jhotassa pysähdyimme peseytymään joen lähellä olevalla lähteelle. Meneillään oli viides päivä peseytymättä, joten se tuli todella tarpeeseen. Reetta vain ei voinut, ja alkoi jo kovasti ärtyä asiasta. Naiset kun siellä päin pesevät vain jalkoja ja päätä. Eihän sitä nyt voi nilkkaa enempää näyttää koipea, saati sitten muita osia. Eikä pystyttää minkäänlaista suojaa näköesteeksi.

KC pesulla.

Illan pimetessä saavutimme ihme kyllä Khodpeen. Kuskin kaahailu oli pistänyt luut koville.

Tauolla. Tällaisissa “hotaleissa” yleensä söimme.

Khodpessa söimme viimeisen ehtoollisen matkaseurueemme kanssa ja joimme vähän viskiä, seuraava aamuna Kari ja Satu (Team Leader vaimoineen) ottivat paikkamme ja jatkoivat eteenpäin. Olisihan se Khodpen hygienia pitänyt muistaa, mutta yöllä Reettaan iski paha vatsatauti ja hän juoksi oksentamassa ja ripuloimassa, vedettömässä vessassa.

Karhunpoika sairastaa.

Aamulla lähteminen kohti kotia ei oikein Reetan huonon voinnin takia onnistunut, joten jäimme odottelemaan voinnin paranemista muiden jatkaessa kohti Darchulaa. Lopulta yhdentoista aikoihin päätimme lähteä matkapahoinvointilääkkeen voimalla liikkeelle. Köröttelimme hyvin hitaasti ja jonkin ajan kuluttua Reetta nukkui pahoinvointilääkkeen ’harvoin’ aiheuttaman unisuuden vuoksi. Iltapäivällä pääsimme vihdoin kunnon suihkuun ja vaihtamaan puhtaat vaatteet viikon likaisuuden jälkeen.

Mitä sitten tapahtui?

Jatkoa seuraa pian... (tosi pian...)

-Ilmari